Matkalla

Varhaisimmat muistoni karjalaisuuteen ja karjalaisiin ajoittuvat aikaan jolloin olin juuri siirtynyt toiselle kymmenluvulle elämästäni. Sodan seurauksena siirtyi myös kotiseudulleni karjalaista väestöä, ja sain heistä kouluun luokkatovereita. He olivat vilkkaita ja seurallisia, joten heidän kanssaan helposti ystävystyi ja pääsin tutustumaan heidän kotiinsa.

Ensimmäinen mieleen painunut elämys oli karjalanpiirakka. Minulle ennestään täysin tuntematon luomus, joka paitsi ulkomuodollaan, myös maullaan viehätti suuresti. Erikoisesti uunilämmin perunapiirakka munavoilla voideltuna hurmasi minut. Myöhemmin olen tutustunut moniin muihin karjalaisiin, minulle ennestään tuntemattomiin ruokiin. Vastaan on tullut hapankaali, pottilohko ja kaurakiisseIi. Viimemainittu tosin vaatii tietyn totutteluvaiheen. Kaikki kokemani karjalaisruuat ovat mielestäni hyviä ja vatsalle terveellisiä, sekä osoittavat miten kekseliäästi ihmiset ovat yksinkertaisista aineista valmistaneet maukkaita ruokia. Ruoka-asioita muistellessa ei voi myös unohtaa sieniä. Meillä lapsuudessa lehmänruokana tunnetut sienet, tulivat lähinnä karjalaisten innoittamina käyttöön. Yksi joka täytyy vielä mainita on karjalainen leipä. Olihan meillä kotona kuiva hapan leipä, makea limppu ja hiivaleipä, mutta ei tällaista hapanta tuoretta paksua karjalanlimppua, joka voilla voideltuna on maailman parasta leipää.

Aika kului, minä vartuin ja huomasin että hyväkään leipä ei yksin syötynä oikein maistunut. Huomasin myös, että tytöt olivat huomaamattani kasvaneet ja kaunistuneet, ja kun eräs karjalaistyttö kiinnosti minua erikoisesti, päätin koota rohkeuteni ja aloitin neuvottelut. Neuvottelut sujuivat toivomallani tavalla, ja niin minusta eräänä sateisena heinäkuun päivänä tuli vävypoika erään Inkisen perheeseen. Siinä vaiheessa en ollut kiinnostunut niinkään suvusta, tyttö vain kiinnosti. Myöhemmin olen huomannut, että pääsin kuin siivellä mukaan tähän kunniakkaaseen, suureen Inkisten sukuun ja sukuseuraan. Suvun vaiheet alkoivat kiinnostamaan.

Kun matkailu vaimon syntymäseudulle tuli mahdolliseksi, heräsi halu päästä käymään siellä. Minulle oli mielikuvitusmaailmani muodostunut selvä kuva siitä ihmeellisestä maasta, josta vaimoni niin usein kertoi. Ennakkoluulot naapurimaata kohtaan jarruttivat kuitenkin lähtöäni. Lähetin parina ensimmäisenä vuotena vaimoni yksin matkaan. Kun hän aina palasi takaisin terveenä, silmät loistaen ja aivan kuin pyhiinvaellusmatkalta, päätin mennä mukaan. Olin myös tutustunut Kaarinaan ja luotin häneen matkanjohtajana. Matka itänaapuriin oli minulle ensimmäinen, ja elämys sinänsä, joskaan ei kaikkein miellyttävin.

 

Linja-auton jätettyä matkalaiset tien varteen, alkoi jalan kulkien matka umpeutuneita tienpohjia pitkin kotipaikoille. Se oli vaikuttavaa katsella. Moni ikääntynyt kulkija ikään kuin silmissä nuortui. Puhe kävi vilkkaana, kädet viittoilivat suuntia ja eväsreppu keikkui iloisesti mukana. Vanhat vaivat hetkeksi unohtuivat. Sivullinen näkee että jotain suurta ja ihmeellistä tässä tapahtuu. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat täällä syntyneet ja nuoruutensa eläneet. Lapsuuden huolista vapaat muistot ovat niitä parhaimpia muistoja. Heidän ilmeistään näkee, miten onnellisina he istahtavat syntymäkotinsa pihanurmelle. Ei haittaa vaikka ylöspääsy joskus tuottaakin vaikeuksia, auttajia on paikalla. Matka jatkuu. Oman kodin paikka löytyy jokaiselle, naapurin koti, koulu, kauppa ja seuratalo, kaikki on paikallaan.

Minulle mielikuvitusmaailmani kuva ja todellisuus menneet ihmeen hyvin yhteen. Tuntuu kuin kulkisin osittain seutuja, niin paljon näistä on minulle kerrottu. Tämä ensimmäinen matkani, suuntautui Inkilän kylään, vaimoni syntymäkylään. Olen myöhemmillä matkoilla käynyt monissa muissakin kylissä. Minä tunnen niissä monissa täyteen rakennetuissa hökkelikylissä ahdistusta. Minusta tuntuu, että jotain pyhää ia kallista ihminen on siellä tuhonnut. Aito kaunis Karjala ei siellä minulle avaudu. Palataan Inkilään. Sieltä on ihminen vienyt rakennukset viimeistä sokkelikiveä myöten. Mutta siellä ei ole tuhottu kotipaikkaa. Se on siinä, muurinperuskumpu, jossain pihakoivu, pystyyn kuivunut omenapuu, marjapensas ja lähes kaikilla punainen ruusu. Tämä ruusu on kuin Luojan hellästä siveltimestä lähtöisin, joka haluaa peittää ihmisen tuhon jälkiä. Se haluaa lohduttaa kulkijaa ja ehkä kertoa että se on suojellut tätä kotipaikkaa jo yli viisikymmentä vuotta ilman ihmisen apua, Luojan hoitamana.

Tällaisessa, luonnontilaisena säilyneessä kylässä, mielestäni tunnelma on kuin kirkossa. Tuntuu kuin Luoja olisi lähellä. jos sattuu kaunis päivä, kukat kukkivat, ruisrääkkä laulaa omalla tavallaan ja käki kukkuu niin kuin vain Karjalan käki osaa, ei voi kuin ottaa lakin päästä, puhe hiljenee ja nautitaan eväsrepun antimia. Saadaan uusia voimia ja matka jatkuu.

Olen ylpeä että saan kuulua Inkisten sukuseuraan ja toivon että voin tehdä vielä monta kotiseutumatkaa Karjalaan.

Näin mietiskeli Uha-Simo jalmarin vävypoika Kotiseutumatkalaisia 13.7.96. Taustalla Kuolemajärven Kirjolan kylä.