Kulunut vuosi 1997 on ollut suvullemme menetyksien ja surun vuosi. Onhan seuramme jäsenistä seitsemän saanut iäisyyskutsun. Henkilökohtaisesti koen huhtikuun surun kuukaudeksi. Ensin tuli suruviesti Aino-tädin kuolemasta, sitten yllättäen Toini-siskon poismeno ja vain kaksi päivää, niin veljen vaimo Alma nukkui kuolon uneen, ja pari viikkoa myöhemmin, niin seuramme kunniajäsen serkkuni Niko Muurinen sai kutsun taivaan kotiin.

Niin monta suruviestiä kuukauden sisällä, niin monta surevaa omaista, kaipauksen kyyneltä, hiljaista rukousta. Aikaisemmin ennen joulua kuoli serkkuni tytär, vain 46-vuotiaana. Ja surunsanomat jatkuivat, kesäkuussa kuoli yllättäen serkkuni Martta ja elokuussa suvun vanhimpiin kuuluva Emil Inkinen. Kuolema pysähdyttää miettimään elämän tarkoitusta, omaa elämäntilannettaan, omaisiaan, ystäviään. Kaikella on tarkoituksensa, jokaisen päivät on määrätty ennen kuin yksikään niistä on alkanut kertoo raamattu. Olkaamme kiitollisia niin kauan kuin rakkaamme elävät ja osoittakaamme kiitollisuutta jokaisesta uudesta päivästä, jonka lahjaksi saamme. Muistoissa poisnukkuneet sukumme jäsenet elävät ja heidän työnsä elävät keskuudessamme.
Pyhäinpäivänä saimme kokea kynttilöitä sytyttäessämme poisnukkuneiden rakkaittemme läheisyyttä ja hiljaisin ajatuksin siunata heidän muistoaan.