Edellinen Sisällys Seuraava


Äitini Alma Inkisen muistoksi

Lapsuutemme turva ja kaiken ymmärtävä lastensa kannustaja ja paras tukija. Olet saanut rauhan ja levon, jonka ansaitset. Viimeiseen elinpäivääsi saakka murehdit, miten me lapset jaksamme. Esimerkkisi jaksamisesta toivottavasti kannustaa meitäkin matkaamaan kohti sitä, minkä Sinä olet jo saavuttanut.

Lapsuuteni varhaisimmat muistot ulottuvat aikaan, jolloin asuimme Karviaisissa "vanhassa tuvassa" 1950-luvun alussa. Asuimme kaikki, koko iso perhe vielä yhdessä, kaikki samassa taloudessa Sinä äiti, isä, Rosa-mummo, Salomon-pappa, tätini Terttu, Aini, Kaarina ja Liisi sekä setä-Ilmari. Kotoa pois muuttaneet tädit, Helvi, Toini ja Annikki, jotka olivat jo muuttaneet muualle vierailivat perheineen usein luonamme. Jälkeenpäin voi vain ihmetellä, sitä yhteishenkeä ja yritteliäisyyttä, jota silloin elettiin.

Raivattiin peltoa ja rakennettiin uusia asuinsijoja. Tilat olivat ahtaat ja työtä tehtiin aamuvarhaisesta myöhään iltaan, eikä kukaan valittanut vaikka elämä oli aineellisesti niukkaa nykyaikaan verrattuna. Iloittiin aidosti kaikesta edistyksestä mitä vähitellen kovalla työllä saatiin aikaan.

Vaihtelua elämäämme toivat matkat synnyinseudullesi Urjalaan, jossa asuivat silloin vanhempasi Olga-Maria ja Juho. Junamatka Auran rautatieasemalta Urjalaan kesti 50-luvulla höyryveturin vetämässä junassa muistaakseni yli kaksi tuntia, juna pysähtyi asemille, pysäkeille ja seisakkeille toistakymmentä kertaa, nykyisin sama matka taittuisi alle tunnissa.

Mieleeni on jäänyt aina se, miten iloinen olit, kun pääsit lapsuutesi ja nuoruutesi maisemiin ja sait näyttää meille syntymäpaikkasi ja koulun, jota olit käynyt sekä esitellä nuoruutesi ystäviä, jotka vielä asuivat synnyinseudullasi. Tapasimme siellä sisariasi ja veljiäsi sekä serkkujamme.

Lapsuutemme ensimmäiset Joulut vietimme aina Urjalassa vanhempiesi luona. Sinä ja me lapset, silloin Hellevi ja minä menimme aina edeltä päin ja isällä oli tapana tulla vasta Jouluaattona Urjalaan. Aina kävimme myös Urjalan kirkossa ja hautausmaalla, jonka mullassa lepäsi sisaremme Irma Helinä, hän, joka kuoli jo muutaman kuukauden ikäisenä, joitakin vuosia ennen kuin olin syntynytkään.

Urjalan kirkko oli varmasti Sinulle läheinen, sillä siellä sinä olit päässyt ensi kerran ripille, siellä Sinut oli vihitty isän kanssa Juhannuksena 1941, jolloin jatkosota oli jo alkanut ja isä seuraavalla viikolla lähti rintamalle. Siellä on myöhemmin siunattu Sinun vanhempasi ja sen hautausmaalla on heidän lepopaikkansa.

Aika oli varmasti raskasta, epävarmuus huomisesta kuului sen päivän elämään, sota ja sen karmea todellisuus ja kuolema olivat aina läsnä. Jälkeenpäin ajatellen, ainakin minusta tuntuu, että rauhan koittaminen oli varmasti ihana olotila, vaikka isä oli menettänyt kotiseutunsa, vaikka pikkutyttö oli kuollut, olittehan Te kuitenkin terveitä ja nuoria ja Suomi oli itsenäinen, josta voitiin iloita tai ainakin olla tyytyväisiä.

Paljon olet lastesi eteen tehnyt, ruokkinut, vaatettanut, evästänyt kouluun ja kannustanut eteenpäin elämässä. Et koskaan moittinut, vaikka ei aina niin hyvin onnistuttukaan.

Isän hoidit hänen pitkän sairautensa aikana, vaikka et itsekään ollut terve. Muistan isän kuoleman jälkeen, kun eräänä lokakuun synkkänä päivänä soitin Sinulle ja kyselin kuulumisia ja sanoit, täytyy vain jaksaa, vaikka on niin hiljaista ja yksinäistä ja pimeää, ettei naapuriin näe.

Talvisin ja keväisin seurasit keittiön ikkunasta, kun linnut kävivät ruokailemassa lintulaudalla. Kerran kotona käydessäni seurasin niitä itsekin, siellä oli todella paljon ja useita eri lajeja, ajattelin, että ne ovat äidin seuralaisia ja ystäviä, niitä oli todella mukava katsella.

Lähtökohdat annoit jokaiselle sellaiset kuin olit halunnutkin, olit elämääsi tyytyväinen. Näin kerroit minulle kuolinvuoteellasi kolme päivää ennen poislähtöäsi, jolloin keskustelimme ja muistelimme mennyttä elämää valvoessamme yöllä Loimaan sairaalassa, olit silloin niin valmis lähtemään pois tästä ajasta. Kaikille toivoit hyvää, ihmettelit minulle, miten minä jaksan, vaikka oma jaksamisesi oli täyttä kipua ja tuskaa.

Kysyit, minkälaista kuoleminen on, en osannut vastata muuta, kuin että sitä Sinun ei tarvitse pelätä, se poistaa kaiken tuskan ja antaa rauhan. Kerroit, että isämme Oiva ja pikkutyttö odottavat jo sinua. Pyysit muistelemaan itseäsi hyvällä. Ajatuksissani tulee aina olemaan onnellinen ja huoleton lapsuus ja nuoruus, jolloin asuin vielä kotona Karviaisissa, kesäiset heinäpellot ja navetta, jossa hoisit lehmiä. Kerran, joku meistä lapsista kysyi, mikä on äiti sinun lempieläimesi, niin vastasit lehmä. Me mielessämme taisimme ihmetellä, miten niin arkipäiväinen eläin. Mieleeni muistuu nyt, kuinka puhuit lehmille aivan kuin ihmisille ja ne kuuntelivat sinua pää kallellaan.

Loppuun saakka säilytit henkisen vireytesi ja itsenäisyytesi, päätit itse elämästäsi ja sait asua aivan viime aikoihin saakka kotona Karviaisissa, joka oli sinulle rakas paikka. Vielä viikkoa ennen kuolemaasi toivoit pääseväsi kotiin.

Tammikuussa, jolloin olit syntymäpäivilläni Kyrössä, olit hyvin ajantasalla, seurasit maailman tapahtumat, muistit katsoa kaikkien kolmen tv-kanavan uutiset aamusta alkaen aina iltaan asti. Annoit neuvoja ja ohjeita lapsillesi. Luit jopa veroilmoituksen täyttöohjeet ja ilmoitit antaessasi minulle lomakkeet täytettäväksi, kuinka paljon arvonlisäveroa tulee maksaa helmikuun lopussa.

Elämä on saavuttamista ja luopumista. Saavuttamisen ilo tietää aikanaan luopumisen tuskaa. Lohtunamme on, että äitimme on saanut elää rikkaan elämän murheineen ja iloineen ja tyytyväisenä siitä, että on antanut lapsilleen sen, mitä on ajatellutkin, kuten hän ennen kuolemaansa sanoi: Lapset ovat saaneet käydä koulua ja sen jälkeen itse hankkia ammattinsa ja työnsä, pohja on saatu kotoa, vaikka joskus on isän kanssa taloudellisesti ollut tiukkaakin.

Kiitos kaikille äidin sukulaisille ja ystäville siitä, että olette muistaneet ja auttaneet häntä hänen asuessaan yksin ja muistaneet häntä merkkipäivinä ja myös hänen sairautensa aikana ja teille, jotka olitte jättämässä hänelle jäähyväiset Pöytyän sairaalassa kaksi päivää ennen hänen kuolemaansa.

Kiitos Äiti kaikesta, olet saanut ikuisen rauhan, ei enää tuskaa, huolta.

Poikasi Heikki